Tavarat pakattu ja nokka kohti Helsinkiä. Tällä kertaa ei tarvinnut lähteä ennen aurinkoa. Edellinen yö nyt meni vähän pyörimiseksi, tavallaan olin ihan luottavaisin mielin, mutta mitäs jos....

Lastenklinikalle saavuttuamme kävimme ensin labrassa ja sitten pienen eksymisen jälkeen löysimme osastolle. Osastolla poika mitattiin ja punnittiin, jonka jälkeen anestesialääkäri kävi keskustelemassa kanssamme ja alkusuunnitelmasta poiketen saimmekin koko perhe luvan lähteä. Aluksi oli ollut puhetta että poikamme ja toinen vanhemmista jää osastolle jo leikkausta edeltävänä yönä. Mutta koska osastolla ei muutenkaan olisi tehty mitään hoitotoimenpiteitä ennen leikkausta,niin siksi saimme luvan lähteä.

Onneksi meillä on ihania ystäviä täällä Helsingissä, jotka olivat jo lupautuneet majoittamaan meidät. Yö oli yhtä pyörimistä, jännitti niin kamalasti! Aamulla lähdimme liikkeelle jo ennen aamuruuhkia. En edes viitsinyt vaihtaa lapselle vaatteita, housut ja takki vain yöpuvun päälle ja menoks :) Sain hyvän vinkin maksuttomasta parkkipaikasta lastenklinikan läheltä. Parkki sijaisee aivan Ronald McDonald talojen lähettyvillä, seurasaarentien ja oksakoskenpolun risteyksessä. Sinne vain kannattaa mennä jo ennen aamu 07.00, tai illalla, koska myös uuden lastensairaalan rakennusmiehet tietävät kyseisen parkin. Lastenklinikalle siitä kävelee n.5min. eikä tarvitse murehtia parkkiajoista. Toinen, mutta hyvin pieni kiekoton parkki löytyy merikannontie ja rajasaarentien risteyksestä. Laitan tuohon sivuun vielä erikseen linkit noille parkkipaikoille.

7.30 pojallemme annettiin esilääkitys, ja voi sitä jokeltelun ja nauramisen määrää. Ei siinä voinut itsekään kuin nauraa. 08.00 tuli aika saattaa poika leikkuriin, siinä hyytyi äitin nauru vaikka sälli vaan jatkoi kikattelua. Sitten alkoi äärimmäisen tuskainen odottelu.

Tiesimme että pääsemme katsomaan poikaamme aikaisintaan joskus alkuillasta, joten totesimme ettei kannata jäädä sairaalaan odottelemaan. Hyppäsimme bussiin ja suuntasimme keskustaan. Aikaa tuli kulutettua kaupoissa pyöriskelemällä ym. Lopulta illalla päätimme lähteä takaisin lastenklinikalle, vaikkei kirurgi ollutkaan vielä soittanut. Odotus vain alkoi olla liian tuskallista. Jos olisin koko ajan kävellyt ympyrää, niin olisin varmasti ollut jo vyötäröä myöten mudassa. Matkalla kirurgi Junnu Leikola soittikin ja kertoi leikkauksen menneen, aivan kuten oli suunniteltukin, eli hienosti! Huh, mikä helpotus! Yhdeksän maissa illalla poikamme siirrettiin osastolle ja pääsimme katsomaan häntä. Siellä hän oli, meidän sheikki, turbaani päässä, mutta silmät visusti kiinni, vain pieni vaikerrus kuului. Viivyimme tovin hänen luonaan, tavallaan tuntui pahalta jättää hänet sinne, mutta tiesimme myös että hän on todella hyvässä hoidossa, emmekä me pysty tekemään juuri mitään auttaaksemme häntä.

Tiesimme että poikamme saa jossain vaiheessa huonekaverin, joten kumpikaan meistä ei olisi voinut yöpyä poikamme kanssa samassa huoneessa. Toinen meistä olisi voinut yöpyä osastolla, tutkimushuoneen lattialla,  joten totesimme että kun saamme molemmat kunnolla nukuttua, niin jaksamme seuraavanakin päivänä. Siispä läksimme ystävämme luokse, muutama tunti kunnon unta ja heti aamulla aikaisin takasin.