Viikonloppuna kuumekin saatiin kuriin. Perjantaina otetuissa bakteerinäytteissä ei ollut mitään, joten oletettavasti kuumeilu johtui niistä hyytymien sulamisesta. Perjantaina saimme perhehuoneen, jossa minä yövyin poikamme kanssa. Hoitajat olivat aivan ihania, pääsin välillä happihyppelyille ulos, syömään ym. ettei tarvinut jatkuvasti olla sisällä. Poikamme oli ns. täysihoidossa, minulle "sisältyy" petipaikka, mutta ruokailut oli järjestettävä/maksettava itse. Onneksi osastolla oli tilava keittiö, jossa vanhemmat pystyivät säilyttämään omia ruokia ja lähimmät kaupat löytyivät Töölöntorilta, eli ihan parin minuutin kävelymatkan päästä. Lounaan kävin useimmiten syömässä sairaalan ruokalassa, hoitajilta sain sellaisen lapun jolla lounaan sai hiemen edullisemmin.

Viikonloppuna poikamme pääsi ensimmäisen kerran kylpyyn, joten saatiin pestyä haavasta töhnät pois. Täytyy sanoa, että kallossa olevat "geelityynymäiset" aukot tuntuivat hieman häijyltä. Hoitajat varoittelivat, että yöunet saattavat olla jonkin aikaa vähän katkonaisia, koska päähän tulleen tilan takia aivot saattaa käydä hieman kierroksilla. No meillä kävi päinvastoin, poikamme alkoi sairaalassa nukkumaan pidempiä yöunia, kuin kotona. Omat uneni taas, noh...sairaala on sairaala ja siellä on sairaalan äänet, mutta olisi ne yöt voinu huonomminkin mennä. Nukkuessa poikamme on käytettävä ainakin kuukauden ajan semmoista sidontaliiviä, jotta hän ei pääse kääntymää kylelleen. Mutta nekään ei onneksi ole haitannu unia. Liivit näyttävät vähän kuin miesten liiviltä, jossa on sivussa nauhat, jotka sitten sidotaan pinnasänkyyn.

Onneksi ystävävät ja sukulaiset kävivät välillä katsomassa meitä, se toi virkistävää vaihtelua päiviin. Alkuviikosta viimeinenkin kanyyli lopetti toimimasta, suoni oli mennyt rikki. Onneksi antibioottien ja kipulääkkeiden antoa voitiin jatkaa suun kautta, joten uuta kanyylia ei tarvinnut laittaa. Poikamme vointi parani päivä päivältä, välillä tuli pientä lämpöilyä ja myös hemoglobiinit vähän heitteli, mutta mitään vakavia takapakkeja ei tullut. Hymykin alkoi olla herkessä, mutta labran tädit saivat kyyneeleet silmiin, onneksi itku loppui kuin seinään kun he sanoivat hei, hei. Loppuaikoina pyrin pitämään ns. kotirytmiä yllä, jotta kotona ei sitten olisi kaikki nukkumiset ym. ihan sekaisin. Pään turvotus laski vauhdilla ja poikamme alkoi näyttää enemmän omalta itseltään.

Ennen kotiin pääsyä meidän piti vielä käydä valokuvauksessa, läksimme sinne kohtalontoverimme kanssa, pyysimme saada kaverikuvaa, mutta se ei nyt tällä kertaa onnistunut :D Kotiuttamispäivänä pojaltamme otettiin vielä uudet pään magneettikuvat, mutta valitettavasti kuvat eivät kerennneet valmistua ennen kotiin lähtöämme. Mutta Junnu lupasi näyttää kuvat kunhan menemme kuukauden päästä kontrollikäynnille. Aamupäivä meni nälkäkiukussa, kun magneettikuvaus oli vasta iltapäivällä, mutta siitäkin selvittiin ihan kunnialla. Esilääkitys hävitti kiukun ja tutuun tapaan poikamme vaan hymyili ja jokelteli. Kuvausten jälkeen osastolle saapui pieni teletappi.

Kotiin pääsimme lähtemään alkuillasta. Pään suhteen mitään suojakypärää ei tarvitse hankkia ja lapsi saa liikkua ihan normaalisti. Ehjää luuta on otsassa ja takaraivossa, varsinkin päälakea ja kallon sivuja täytyy suojella teräviltä iskuilta. Onneksi poikamme ei vielä osaa nousta seisomaan. 

Hyvästelimme sekä riemuisin mielin, että pienellä haikeudella nämä maisemat.